1. Tiilitehtaan tarina

Irma Juhala

Sotaa edeltäneen ajan jaakkimalaisesta yritteliäisyydestä oli esimerkkinä Miklin tiilitehdas. Vaikka maanviljelys ja kalastus antoivat mikliläisille leivän ja särpimen tarvittiin myös rakennustarvikkeita. Miklin tiilitehdas sijaitsi Miklin Kiukkosenniemellä ns. Seyrinkankaalla. Toi- minta aloitettiin v. 1935 ja tiiliä tehtiin vuoteen -39 saakka.

 Matti Kiukkonen (Juhanan Matti ) isän isä oli perustamassa yritystä ja isäni Eino Kiukkonen toimi tehtaalla työnjohtajana.
Ajatus tiilen tekemiseen lähti isän serkuilta Hyppösen pojilta, jotka olivat lopettelemassa Sortavalan Kuokkalanniemessä sijaitsevaa tiilitehdastaan. Heiltä saatiin ostettua osa koneista sekä oppia, kun mukana tuli oma tiilimestarikin, Antti Martikainen.

Omalta maaperältä saatiin kaikki raaka-aineet, savi ja hiekka. Tiilitehtaalla työskenteli kymmenisen työntekijää, tiilenvalaja, tiilenkärrääjiä, raanamies, ruusalanmies. Tiilentekovälineet olivat aluksi hyvin alkeellilset. Savi kuljetettiin kottikärryillä, kuupalla monttuun tekeytymään.
Sitten se vietiin ns. ”raanaan” jota hevonen sekoitti kiertämällä ympyrää. Raanaan lisättiin hiekkaa ja vettä. Valmis tiiliseos vietiin tiilentekijöille ( tiilenlyöjille ) joiden formussa eli muotissa valmistui yksi tiili kerrallaan. Tätä työtä tekivät yleensä naiset. Tiiliä kuivatettiin parisen viikkoa ja sitten ne ladottiin poltettaviksi 8×8 metrin kokoiseen polttouuniin.
Tiilen poltto tarkoittaa tiilien kuumentamista niin korkeassa lämpötilassa, että savesta poistuvat elolliset ainekset ja vesi, tällöin ainekoostumus muut- tuu sellaiseksi ettei vesi sitä enää liota. Polttouuniin saatiin mahtumaan jopa 40 000 tiiltä 4 metrin korkeaksi latoumukseksi. Tilien polttoaika oli kaksi viikkoa yhtäjaksoi- sesti. Polttopuitakin tarvittiin satakunta mottia.
Tiiliä markkinoitiin sekä yksityisille henkilöille. Mm. Lahdenpohjan hotellin rakennustiilet ovat peräisin Miklin tiilitehtaalta. Tiilien kuljetus tapahtui pääasiallisesti vesiteitse. Hinaaja-alus ”Nurmi”, joka oli katsastettu Pohjois-Laatokan sisäsaariston hinaukseen vedätti tiililastissa olevaa proomua. Jaakkimalainen Reino Uimonen kertoi minulle hakeneensa nuorena poikana hevospe- lillä tiililastin jääteitse kevätjäiden aikaan. Sota lopetti sitten tiilitehtaan toiminnan.

Juuri ennen evakkoon lähtöä valmis- tunut tiilisatsi odotti yllätykseksemme paluutamme koskemattomana, samoin kuin setäni Jaakko Kiukkosen tiilikasaan piilotetut pari jauhosäkkiä. Isäni tiilentekotaito ei suinkaan jäänyt Karjalaan. Uudella asuinseudulla Ilmajoella poltettiin tiilet omaan ja erään kyläläisen navettaa varten.

2.  Elämää Kiukkosenniemellä 

Isoisäni Matti Kiukkosen kotitalo sijaitsi Jaakkiman pitäjässä Miklin kylässä Kiukkosenniemellä. Talon välittömässä läheisyydessä oli korkea louhikko, josta oli komeat näköalat järvelle. Tila oli maanviljelys-ja metsätila. Isäni Eino Kiukkonen oli vanhin 12-lapsisesta katraasta. Hän kävi neljä luokkaa Miklin kansakoulua. Alakoulua ei silloin ollut. Opettajana oli Kaarlo Karivaara. Koulumatkaa kertyi viitisen kilometriä mikä kuljettiin jalkaisin. Entisaikaan lapset joutuivat jo kouluiässä tarttumaan kaikenlaisiin töihin vanhempiensa opastuksella. Maaviljelyksestä, karjanhoidosta ja kalastuksesta saatiin elanto. Vehnä, ohra ja ruis olivat tärkeimmät viljalajit, kauraa viljeltiin vähemmän.

Väkilannotteita ei juurikaan käytetty. Kylvöt suoritettiin käsin. Kylvökoneita oli vain suurimmissa taloissa. Puiminen tapahtui 1930 luvun alkupuolelle saakka riihessä ja ahoksella. Puimakoneita hankittiin usean talon yhteiseksi muodostettiin ns. osuuskuntia. Puimakone oli Kiukkosilla ensimmäisenä, sitä lainattiin muille.

Perunat kaivettiin perunakuokalla tai atralla. Ylimääräiset perunat myytiin kasarmille. Perunat säilytettiin perunakuopassa tai talojen lattian alla olevissa kellareissa. Nauristakin kasvatettiin jonkin verran. Hallaa ei ollut, koska Laatokan lämmin vesi suojeli hallalta. Hevosia tarvittiin talvisin metsätöihin ja kesäisin maanviljelystöihin. Lehmäkarjaa oli useimmissa taloissa runsaasti. Maito käytettiin lähes omaan talouteen, siitä kirnuttiin voita. Ylimääräiset kilon paloiksi paloitellut voit myytiin Lahdenpohjan Osuuskauppaan. Lihankin suhteen oltiin omavaraisia. Karjalassa oli hyvät marjamaat. Puolukat survottiin kuusipuusta valmistettuihin saaveihin. Sieniäkin suolattiin jonkin verran. Itselleni on jäänyt mieleen ahomansikoitten makea maku heinäaikaan. Pellavan viljelystä harrastettiin myös. Pellavat loukutettiin, kuivattiin ja lihdahtiin. Meillä oli loukut ja lihdat. Ukko teki kangaspuut itse. Saatiin pellavaisia vaatteita omasta takaa. Miehet rakentelivat rekiä tuvassa sisällä, kun ei siihen aikaan ollut erillisiä verstasrakennuksia. Isä teki Saaren tuvassa ”reslareen” erikoismallisen laitareen koivusta, reunat vanerista. Seppä löytyi toisesta kylästä. Veneitä rakenneltiin paljon oli tarvetta vesillä liikkumiseen asuttiinhan”Karjalan meren” rannalla. Isä opetteli veneen rakentamistaitoa veneenrakennuskursseilla Metsämiklissä jo ennen sotaväkeen menoa.

Katajia kasvoi Karjalassa runsaasti, se oli hyvää rakentamismateriaalia veneen kaariin. Kokka tehtiin isosta puun juuresta. Isä jatkoi veneitten valmistusta omassa veneverstaassa Ilmajoella. Kalastus oli tärkeä elinkeino Karjalassa. Laatokka oli kalaisa järvi. Isä oli nuorena miesten mukana kalastusmatkoilla. Naapurit olivat opettaneet hänelle kalastustaitoja. Hän kertoi saaneensa erään kerran ison lohisaaliin 23 kpl ja toisen kerran 6 laatikollista muikkuja. Keväällä pyydettiin katiskalla ja rysällä haukia, alkukesästä vedettiin pitkällä siimalla lohia. Kesällä saattin runsaasti muikkuja nuotalla. Talvella vedettiin matikoita avannosta. Laatokka antoi myös nieriää ja siikaa Miklin kalastusseura perustettiinn v.1926 laittoman kalastuksen ehkäisemiseksi. Toiminta- alueena oli yksinomaan Mikli. Kalojen lisäksi pyydystettiin myös Laatokan norppia kevättalvisin. Metsäsaalista olivat jänikset ja ketut. Teereistä, metsoista ja sorsista saatiin lisäeinettä ruokapöytään. Biisamin pyyntiaika oli keväällä. Biisamin ja ketunnahat markkinoitiin Lahdenpohjan torille. Lahdenpohjan tori oli vilkas kauppapaikka siihen aikaan. Miklin kylässä oli neljä osuuskaupan myymälää. Moottoriveneellä haettiin suurempaa tarvetta varten ruokatarvikkeet Lahdenpohjasta. .

Vaikka elämä oli työntäyteistä, jäi silti vielä vapaa-aikaakin. Kylällä olevalla koululla pidettiin juhlia ja kokouksia.Varsinaista nuorten kokoontumistaloa ei ollut. Kuntoa pidettiin yllä järjestämällä kilpajuoksuja ja hiihtokilpailuja. Kesällä leikittiin ulkona kentillä hippasta, sokkosta , lesken juoksua ja niin edelleen. Kiikku houkutteli kesäiltaisin ympäril- leen nuorta väkeä ja siinä sai nauttia vauhdin hurmasta. Latotanssit vetivät nuorta väkeä mukaansa kesäisin. Soittopeleinä olivat hanuri ja mandoliini. Naapurikylän rientoihin kuljettiin hevoskyydillä, polkupyörällä tai talvella hiihtäen. Juhannuskokon polttaminen oli koko kylän keskikesän odotetuin tapahtuma.

Myös Miklin kalastusseuran vuosittain järjestämä kesäjuhla oli arvokas tapahtuma, jossa puhujana oli m.m. Kansanedustaja Antti Halonen. Tätä kalajuhlaperinnettä noudatetaan nykyäänkin vuosittain Punkaharjulla. Talvisin nuoret järjestivät nurkkatansseja kodeissa, jossa tytöt ja pojat kokoontuivat yhteen ja tanssivat. Näistä nuorten öitsilöistä on lähtöisin jaakkimalainen perinne, joka elää yhä edelleen jokavuotisena Öitsit- tapahtumana Karjala-talolla Helsigissä marraskuussa. Vuoden kulkuun mahtuu paljon perinteitä, joista pidettiin kiinni. Uudenvuodenyö siihen liittyvä tinanvalanta oli jännittävä tapahtuma perheissä jo vähän isompienkin lasten mieleen.
Uudenvuodenpäivänä käytiin naapureissa kyläilemässä Laskiaismäkeen mentiin koko perheen voimalla huutamaan ”pitkiä pellavia”. Virpominen oli lapsille mieluinen tapahtuma. Isä kertoi lapsuudessaan yöpyneensäkin eräällä virpomis- matkalla. Kihlajaiset, häät ja läksiäiset olivat suuria, mieleenpainuvia tapahtumia Lapsen synnyttyä perheeseen Karjalassa oli tapana viedä ”rotinat”.
Usein se oli rotina- rinkeli. Isäni kertoi vieneensä vanhempiensa kanssa tulevalle vaimolleen, rotinat. Ikäero heillä oli kymmenen vuotta. Parinkymmenen vuoden päästä vietettiin Kiukkosilla kolmoishäitä. Isäni ja hänen kaksi sisartaan vihittiin avioliittoon Jaakkiman kirkossa helluntaina v.-38. Moottoriveneellä ajettiin Lahdenpohjaan. Viljo Kiukkonen kertoi olleensa mukana kuljettamassa hääväkeä.

Tätä onnen aikaa ei saatu pitkään enää viettää Karjalassa. Alkoi sota ja lähtö evakkoon. Kun sitten välillä palasimme takaisin kotiin, minulle on jäänyt mieleen käynti äitini synnyinkodissa, johon pommi oli pudonnut ja tuhonnut yhden nurkan talosta. Kerä- simme sieltä joitain ehjiä esineitä mukaamme. Minulla on sieltä peräisin oleva mortteli, joka on vielä ihan käyttökelpoinen. Rajojen avauduttua Karjalaan, kävimme vuonna 1991 Kiukkosenniemellä.
Vajaan 50 vuoden jälkeen isä halusi vielä nähdä kotiseudun. Meitä oli matkassa kuusi henkeä,kun lähdimme Lahdenpohjasta moottoriveneellä matkaan..Pari venäläistä oli myös mukana. Isä luotsasivanhasta muistista meidät lapset turvallisesti kotirantaan. Alueella oli hyvin siistiä, lehmät laidunsivat ympäristössä.
Oli rauhallista, mitä kaunein kesäpäivä. Kotitalon kivijalan vieressä kasvavat koivut aivan kuin olisivat odottaneet takaisinpalaajia. Keittelimme kahvit ja istuskelimme navetan raunioilla. Isälle tämä matka oli merkittävä ja tunteikas matka.
Olin omaishoitajana isälle puolen vuoden ajan, kun hän tarvitsi ympärivuorokautista hoitoa. Silloin kyselin häneltä näitä Karjala-asioita ja merkitsin muistiin, mutta en ymmärtänyt kysellä tarpeeksi. Palvelutalossa ollessaan, kotona käydessään isä loukkasi lonkkansa ja joutui vuodepotilaaksi, puolen vuoden ajaksi, siitä hän ei enää noussut. Kun minä hänen sairasvuoteensa äärellä istuin ja kysyin ”Isä mitä sinä vielä haluat, mitä sinulle on jäänyt mieleen?
”Hän vastasi:”Kun vielä saisi kalastaa ja vetää nuottaa Laatokalla.” Tajusin silloin kuinka syvällä ovat nämä edellisen sukupolven juuret siellä Karjalassa ja kuinka mahtava kaipuu heillä oli sinne rakkaalle synnyinseudulleen. Isäni kuoli lokakuussa 1996 lähes 90 vuotiaana.